Syksyn ensimmäisellä Taide jää mieleen -tapaamisella tutustuimme Kaisu Koiviston Äänekäs hiljaisuus -näyttelyyn. Iltapäivä oli erityinen, sillä vietimme sen taiteilijan kanssa.

Kaisun teoksia on esillä Ars Novan molemmissa kerroksissa. Keskityimme ensimmäisessä kerroksessa olevaan teoskokonaisuuteen, jota varten taiteilija on kerännyt valokuva- ja videomateriaalia entisen Neuvostoliiton alueella Baltiassa sijaitsevissa, nyt jo autioituneissa ydinohjustukikohdissa. Teokset kertovat, miltä näyttävät tänään ne paikat, joista pelko vielä muutama vuosikymmen sitten säteili tuhansien kilometrien päähän.

Lähihistoria kiinnostaa taiteilijaa. Näyttelyn teokset muistuttavat, että ihmisen jättämät jäljet ovat vain väliaikaisia. Keskimatkan ydinohjusten sijoittaminen Euroopan alueelle kiellettiin 1980-luvun lopulla. Sopimuksen myötä laukaisukalusto kävi tarpeettomaksi ja kasarmialueet autioituvat. Nyt ne ovat palaamassa luonnontilaan. Tuhon työkalujen raunioilla vihertää, mikä antaa tarinalle tietynlaista toiveikkuutta.

Kuvasarjan Nuke'em laukaisualustat ovat ruostuneet käyttökelvottomiksi. Niiden pyöreä muoto toistuu säännöllisenä ruohikossa, mutta aluskasvillisuuden tihentyessä nekin tulevat katoamaan. Valokuvien kertomaa vahvistaa Kaisun laukaisualustasta tekemä frottaasi; mustaliidulla piirretty jäljennös on tallentanut raunion pinnan muodot ja vaikuttavan koon lakanakankaalle. Lapsena kolikon kuvioita hangattiin samalla menetelmällä ruutupaperille. 

Työpajatilassa Kaisu tutustutti ryhmän mustaliituun ja kuitukankaaseen, materiaaleihin, joita hän itsekin käyttää työssään. Frottaasi-tekniikka oli helppo omaksua, ja jo pian arkeille piirtyi jälkiä museon sisä- ja ulkotiloista, lattialaatoista, lehtiruodoista ja sadevesikaivojen kansista. Jäljentämisen hetki on jännittävä, sillä kankaalle ei toistu se, mitä silmä näkee, vaan se mitä iho tuntee. Tuntoaisti muuttuu kuvaksi.

Taiteilijan työ on katsomista ja tutkimista sekä ilmiöiden esille nostamista. Teokset eivät ainoastaan näytä asioita, vaan antavat myös tilaisuuden suunnata omaa katsetta uudelleen.


Äänekäs hiljaisuus on esillä Aboa Vetus & Ars Novassa 23.9.2012 saakka.

Kokonainen kesä on kulunut sitten viime päivityksen. Toukokuussa tehtyjen lupausten vastaisesti muutaman kuukauden kesätauko on näkynyt myös blogissa. Puolustaudun muistuttamalla siitä, että tauko on ääneti olemisen merkki. Sen voi käyttää esimerkiksi tunnustelemalla, mitä hetkeä aikaisemmin tapahtui ja mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua.

Ohjaajan näkökulmasta kesätaukoa edelsi onnistunut kevät. Neljän Taide jää mieleen -iltapäivän aikana nykytaiteen museo liukui lähemmäs työyhteisön arkea. Samalla ymmärrys hankkeen luonteesta ja sovellettavista menetelmistä laajeni. Luottamus yhteistyöhön kasvoi puolin ja toisin.

Kevään tapaamiset toivat niin ohjaajan kuin ryhmänkin uuden äärelle. Tapaamisilla työelämä ja museoympäristö nivoutuvat toisiinsa tavalla, jolle ei löydy ennakkotapausta suomalaiselta museokentältä. Toisaalta hyvinvointi on asia, joka on museoiden yleisötyössä tavalla tai toisella aina läsnä. Kun hyvinvointi asetetaan toiminnan ensisijaiseksi tavoitteeksi, joudutaan museoissa arvioimaan toiminnan vaikutusta asiakkaan vointiin aivan uudella tavalla.

Museon ja työelämän kohtaamista ei tarvitse rakentaa tyhjän päälle. Tutkimuksen mukaan säännölliset museokäynnit ja kokemus hyvästä terveydestä käsi kädessä. Vaikka seurantatutkimus ei kerrokaan, onko hyvä vointi seurausta museoharrastuksesta vai toisin päin, on museoissa kiistatta potentiaalia hyvinvointityön näkökulmasta. Museot tallentavat ja välittävät kulttuuriperintöä ja taidevarantoa ja tarjoavat tarttumapintoja niin yksilöllisten kuin yhteisöllistenkin identiteettiprojektien läpikäymiselle. Viime vuosina museoissa on pohdittu enemmän ja enemmän sitä, kuinka museoiden yhteisöllistä ulottuvuutta voitaisiin vahvistaa. Myös Taide jää mieleen -yhteistyö asettuu luontevasti tälle museon ja kävijän tasavertaiseen kohtaamiseen tähtäävälle jatkumolle.

Vuoden museopedagoginen teko 2012!

Taide jää mieleen -hankkeen kevätkausi päättyi iloisissa tunnelmissa, kun museopedagoginen yhdistys Pedaali ry myönsi hankkeelle Vuoden museopedagoginen teko -palkinnon. Seitsemännettä kertaa jaettavalla palkinnolla Pedaali ry haluaa nostaa esille suomalaista museopedagogiaa eteenpäin vieviä ja museota uusille yleisöille avaavia tekoja. Aikaisempina vuosina sen ovat saaneet muun muassa Turun opetustoimen kulttuuripolku -työryhmä ja Jyväskylän kulttuuriluotsi -toiminta. Tänä vuonna palkintoraati perusteli valintaansa sillä, että Aboa Vetus & Ars Novan ja Turun kaupungin sosiaali- ja terveystoimen yhteistyöhanke tähtää hyvinvointivaikutuksiin tavalla, jota suomalaisella museokentällä ei ole aikaisemmin nähty. Hanke synnyttää vuorovaikutusta museon ja työelämän välille ja johdattelee pohtimaan, minkälaisia voisivat olla henkisen terveyden ylläpitämisen ja edistämisen keinot muuttuvassa työelämässä. Yhdistys toivoo huomionosoituksen kannustavan myös muita museoalan toimijoita solmimaan pitkäjänteisiä yleisöyhteistyösuhteita esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköiden kanssa.



Pedaali ry:n tunnustuksen ohella rohkaisevaa on ollut myös osallistujien hankkeesta antama palaute. Kevätkauden päätteeksi kerätyn, anonyymisti annetun palautteen mukaan työyhteisö on kokenut museokäynnit rentouttaviksi, ajatuksia herättäviksi ja kiireettömän yhdessäolemisen mahdollistaviksi tilanteiksi. Osallistujien positiiviset kokemukset ovat lupaavia hankkeen hyvinvointitavoitteiden kannalta ja kannustavat jatkamaan koeteltujen työskentelytapojen soveltamista ja kehittämistä myös jatkossa.



Taide jää mieleen -tapaamiset taukoavat kesän ajaksi, mutta taiteen ja hyvän työelämän leikkauspintoja koskeva pohdinta jatkuu blogissa myös kesäkuukausina.

Taide jää mieleen -hanke on kevään aikana muuttunut suunnitelmasta käytännön museotyöksi. Kevään neljän tapaamisen aikana olemme kokeilleet erilaisia tapoja olla nykytaiteen äärellä. Speed of Darkness -näyttelyn tilateokset ovat johdatelleet tutkimaan valon ja ajan vaikutusta omaan elinympäristöön. Työpajatilassa kokemukset ovat muuttuneet yhteiseksi valoteokseksi. 

Ohjaajan on helppo tarkistaa ja tarvittaessa uudelleen ohjata toimintaa, sillä hankkeeseen osallistuva työyhteisö antaa hyviä eväitä menetelmien arviointiin. Pienieleinenkin palaute rohkaisee jatkamaan yhteistyötä, sillä se on merkki siitä, että ryhmä kokee hankkeen omakseen ja haluaa omalta osaltaan edesauttaa sen onnistumista. Työyhteisölle ei ole yhdentekevää, millä tavoin sen hyvinvointiin puututaan.

Hyvinvointivaikutusten saavutettavuuden kannalta osallistujien vaikuttamisen halu on tärkeää. Mikäli ryhmä ei kokisi olevansa osallinen hankkeen tavoitteiden ja menetelmien määrittelyssä, olisi tuloksia mahdoton saavuttaa. Hyvinvointia ei voi määritellä, saati tuottaa, yhteisön ulkopuolelta käsin. Työyhteisö on hyvinvointinsa asiantuntija, joten on tärkeää kuunnella, miten se kokee yhteistyön vaikuttavan vointiinsa.

Osallistujien kommenttien mukaan museokäynnit ovat irtiottoja työasioista. Tapaamisella on aikaa ja tilaa tasata hengitystä ja keskittyä työyhteisönä olemiseen, mihin työpaikalla on niukasti resursseja. On silminnähtävää, että ryhmän saapuessa taidemuseoon aamupäivän työt ovat läsnä mielissä ja kehoissa. Kiire ja kärsimättömyys alkavat kuitenkin karista, kun huomio kiinnittyy taiteen äärellä olemiseen ja kokemusten sulattelemiseen. Ajan juoksu unohtuu eikä iltapäivän kulumista ehdi huomaamaan. Kiireen tuntu katoaa, kun olemista ei ohjaa se, mihin seuraavat kaksi tuntia riittävät. 

Työstä irtautuminen ei aina ole kepeää ja vaivatonta. Rutiineista irtautuminen edellyttää tutuista ajattelutavoista luopumista ja uudelleen orientoitumista. Ennakko-olettamukset eivät välttämättä päde nykytaiteen epätasaisella maaperällä liikuttaessa. Välillä arkiymmärryksen rajoja koetellaan. Nykytaide houkuttelee koluamaan sellaisetkin nurkat, jotka jäävät tavanomaisesti pimentoon. Nurkkien nuohoaminen voi tuntua tarpeettomalta maailmassa, jossa tulostavoitteet ohjaavat melkeinpä kaikkea tekemistä. Kannattaako tuhlata aikaansa sellaisiin kysymyksiin, joihin ei löydy yksiselitteistä vastausta? Tai joihin voi vastata vain uusilla kysymyksillä? Kehä tuntuu joskus loputtomalta. Turhautumista saattaa kuitenkin helpottaa tieto siitä, että vastaukset löytyvät usein vasta näyttelytilan ulkopuolelta.

Tutuista kaavoista ja olettamuksista irti päästäminen ravistelee myös työyhteisön roolijakoa. Hierarkiat eivät päde samalla tapaa kuin työpaikan kahvihuoneessa. Museoympäristössä ei ole ennakkotietoa siitä, kuinka työtoveri reagoi ja toimii. Vaikka tapaamiselle tullaan työyhteisönä, toimitaan siellä ensisijaisesti tasavertaisina taiteen kokijoina ja museokävijöinä.

Työroolien kariseminen kannustaa kollegan tasa-arvoiseen kohtaamiseen. Uudessa toimintaympäristössä herkistyy huomaamaan tutussa ihmisessä sellaisia puolia, joista ei ole aikaisemmin ollut tietoinen. Toisaalta yhdessä olemiseen liittyy myös jännitteitä. Kun nykytaiteen museoon tullaan työyhteisönä, on tilanne monelle kaikin tavoin uusi. Silloin joutuu pohtimaan niin omaa kuin ryhmänkin suhdetta nykytaiteeseen. Omat reaktiot heijastuvat ryhmään ja päinvastoin.

Kevään mittaan museoympäristö on tullut ryhmälle melko tutuksi. Tästä huolimatta tapaamiselle tuleminen merkitsee ryhmälle joka kerta uudelle altistumista. Läsnäolo vaatii rohkeutta ja heittäytymisen halua. Onnistuneet kokemukset lisäävät luottamusta niin museoympäristöön kuin työyhteisöönkin. Yhdessä otetut askeleet vaativat ponnisteluja, mutta vahvistavat samalla kokemusta siitä, että suunta on yhteinen.

Kun  suomalaisen hyvinvointivaltion 1960-luvulla perustaa luotiin, ohjasi rakentamista resurssiperusteinen hyvinvoinnin määritelmä. Sitä mukaillen on pystytetty ne rakenteet, joihin yhteiskuntamme verrattain tyytyväisenä edelleen nojaa. Viime vuosikymmeninä tapahtunut yhteiskunnallinen murros on pakottanut pohtimaan hyvinvoinnin perusteita uudelleen. Ihminen tarvitsee tänään toisenlaisia eväitä elämästä selviämiseen kuin 50 vuotta sitten. Eritoten henkinen kuormittavuus on lisääntynyt teollisesta tietoyhteiskuntaan siirryttäessä.

Viime vuodet ovat osoittaneet, ettei materiaalinen yltäkylläisyys ole hyvinvoinnin tae. Taloudellista kasvua ja hyvinvointia kuvaavien käyrien samansuuntainen kehitys ei jatku loputtomiin. Taloudellisen kasvun voi väittää jopa vauhdittaneen epäonnista kehitystä: sosiaalisen erisarvoisuuden kärjistyminen ja kilpailun kiristyminen näkyvät henkisen huonovointisuuden lisääntymisenä. Tämä näkyy esimerkiksi työelämässä: sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyseläkkeiden yleisin syy oli 2000-luvulla mielenterveysongelmat.

Mielenterveysongelmat ovat kytköksissä elämän perusprosesseihin: kriisit kehkeytyvät arkisten ilmiöiden, kuten syntymän, kuoleman, kasvun, ihmissuhteiden ja työelämän ympärille. Tästä huolimatta lääketieteteessä on ollut tapana pitää mielen sairaus ja terveys selvästi toisistaan erillään. Diagnostiikan kehittyminen on vienyt sairauksien hoitoa eteenpäin, mutta samalla kaventanut terveyden merkityksen sairauden poissaoloksi.

Mustavalkoinen terveyskäsitys on elämälle vieras: sairaudesta huolimatta ihminen voi tuntea olonsa terveeksi ja päinvastoin. Yksilön kokemuksen ohittaminen johtaa umpikujaan eritoten silloin, kun tavoitellaan henkistä hyvinvointia. Myös potilaan asiantuntijuutta on kunnioitettava, kun kysymys koskee hänen mieltään ja kehoaan. 

Terveyden edistämistyössä on viime vuosina luovuttu sairauskeskeisestä määritelmästä ja omaksuttu näkökulma, jonka mukaan terveys on dynaaminen tila, jota yksilö tuottaa reagoidessaan ympärillä olevaan. Terveys on elämänhallintaa ja toimintakykyä, jota syntyy, mikäli ihminen kokee voimavarojensa olevan tasapainossa arjen haasteiden kanssa. Näkökulmanmuutos on avannut terveyden ja henkisen hyvinvoinnin kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Se on rohkaissut etsimään uudenlaisia tuen muotoja esimerkiksi kulttuurin parista.

Museot ja muut muistiorganisaatiot tallentavat kulttuurista tietoa niin aineellisessa kuin aineettomassakin muodossa. Niiden kokoelmat eivät ole staattisia varastoja, vaan ihmisen muistiin verrattavia muutoksenalaisia prosesseja. Museot tekevät yhteisön tasolla sitä, mitä muisti tekee yksilön tasolla: tietoa kokoamalla, organisoimalla ja jakamalla ne osallistuvat yhteisöllisen itseymmärryksen tuottamiseen.

Voisivatko museot määrätietoisemmin tuoda sukupolvien lävitse suodattunutta kokemustietoa osaksi terveyden ja henkisen hyvinvoinnin edistämistyötä? Instituutioina ne eivät edusta terveyden tai sairauden asiantuntemusta. Hyvinvointityön näkökulmasta sitä voi pitää myös etuna. Museoympäristössä yksilö otetaan vastaan museokävijänä eikä riskiryhmään kuuluvana, potilaana tai mielenterveyskuntoutujana. 

Hyvinvoinnin edistämistyössä, niin kuin missään muussakaan yleisötyössä, museo ei voi profiloitua ainoastaan kertovaksi osapuoleksi. Sen on kyettävä kuuntelemaan ja ennen kaikkea oppimaan kuulemastaan. Museo elää vuorovaikutuksessa yhteisönsä kanssa ja pyrkii työllään tukemaan sen kestävää kehitystä. Näin ollen myös hyvin- ja pahoinvointi ovat sen toimialaa. Kuinka kulttuuriperintölaitos voisi omalla työllään edistää yhteisönsä hyvinvointia? Voisiko se esimerkiksi toimia solmukohtana, jossa hyvää elämää koskeva luonnontieteellinen ja humanistinen tieto kohtaisivat ja jossa ammattilainen voisi oppia maallikolta?

 

Kirjallisuutta:

Hämäläinen, Timo (2009) Yhteiskunnallinen murros ja henkinen hyvinvointi. Sitran selvityksiä 8, Helsinki.

Arjen virtaus on usein helposti ennakoitavaa, mikä tekee siinä ajelehtimisesta turvallista. Siihen tuudittautuminen saattaa kuitenkin vaikeuttaa pinnalla pysymistä odottamattomissa mutkissa. Taide tuo joustoa arjen tasalaatuiseen kudokseen. Se ei ole irrallaan elämästä, mutta käy omaan tahtiinsa. Taiteen tahtiin hengittämällä voi hetkittäin irtautua arjen liikkeestä, hidastaa käyntiä ja tarvittaessa antaa tempon kiihtyä.

Taiteen tahtiin mukautuminen edellyttää vastavuoroisuutta. Etäisyyttä ottava tarkkaileminen ei silloin riitä. Turvallisen välimatkan ylittäminen saattaa olla sotkuista: kädet likaantuvat, mieli jännittyy ja hikipisara tiivistyy ohimolle. Vuorovaikutus on siis toisinaan työlästä. Välillä se taas soljuu eteenpäin vaivatta. Haastavuutta lisää se, etteivät vaikutukset ole aina välittömiä eivätkä odotetun kaltaisia. Kumppanuutta kuvaa yllätyksellisyys, joka kaikessa sietämättömyydessään antaa usein suurimman mielihyvän. 

Taiteen puristaminen helposti nieltävään muotoon on mahdotonta. Työhyvinvointia tavoittelevan museotyön näkökulmasta se ei myöskään ole tarkoituksenmukaista: kitka ja hankaus ovat usein merkkejä muutoksesta ja uusien kontaktipintojen syntymisestä. Taide ei taivu viihdyttäjän rooliin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö sen äärellä voisi viihtyä.

Työpäivän päättävä taidemuseokäynti on eräänlainen irtiotto työasioista. Se ei kuitenkaan ole viihteellisen kokemuksen kaltainen pakopaikka arkitodellisuudesta. Välittömän helpotuksen ja mielihyvän sijaan nykytaide tarjoaa mielelle uutta, usein varsin sitkeää pureskeltavaa. Taide jää mieleen -tapaamiset eivät ole taukoja työelämästä, vaan taukoja työelämässä.

Hyvää työtä!

Stressi, masennus ja työuupumus nousevat usein otsikoihin, kun aiheena on työn vaikutukset yksilön hyvinvointiin. Julkisessa keskustelussa työelämä näyttäytyy epäreiluna vaihdantataloutena, jossa työntekijä maksaa saamastaan taloudellisesta turvasta omalla terveydellään. 

Työpahoinvointi ei ole tapetilla aiheetta. Sairauspoissaolot ja työkyvyttömyyseläkkeet muistuttavat, että työntekijän keinot vastata työelämän kasvaviin vaatimuksiin ovat rajalliset. Työntekijä ei myöskään oireile syyttä: laajojen irtisanomisten, ulkoistamisten, kilpailutusten ja pätkätyösuhteiden maailmassa mielialoja värittää epävarmuus. Samalla yksilöön kohdistuvat odotukset, kuten tehokkuuden ja joustavuuden vaatimukset, kasvavat ja kuormittavat työntekijän sietokykyä entisestään. Kun väsyneimmät jäävät kyydistä, on jäljelle jääneisiin kohdistuva paine entistäkin kovempi.

Kestämättömältä vaikuttava tilanne on synnyttänyt vastaliikehdintää niin työntekijä- kuin työnantajapuolellakin. Asenteiden muuttumisesta kielii muun muassa työelämään siirtymässä olevan, niin kutsutun y-sukupolven valikoiva suhde työmarkkinoihin: nuorelle työntekijäpolvelle työ ei ole ainoastaan keino ansaita rahaa, vaan myös toteuttaa itseään ja omaa ajatusmaailmaa. Koska kuukausittainen palkkakuitti ei ole riittävä vastine työlle uhratuista tunneista, ei mitä tahansa tointa suostuta ottamaan vastaan.

Suhtautumistapa on helppo leimata työnteon välttelyksi ja nuorison nirsoiluksi. Ikäluokkien pienentyessä pelko työvoiman epätasaisesta jakautumisesta ja sen seurauksista on kiistämättä aiheellinen. Toisaalta ilmiö kertoo myös asennemuutoksesta ja kasvasta tyytymättömyydestä työelämän epäterveellisiä rakenteita kohtaan. Loppuunkulumiseen ei yksinkertaisesti suostuta. Kapinahengen voi nähdä myös työvoimapoliittisena mahdollisuutena, sillä mielekkäässä työssä työntekijä todennäköisimmin voi hyvin ja myös viihtyy pidempään. 

Myös työnantajapuolella on havahduttu siihen, ettei tehdystä työstä saatu taloudellinen etu korvaa menetettyä terveyttä. Välinneellistävä suhde työntekijään on väistymässä. Tilalle on tullut molemminpuolinen halu rakentaa terveellisempää ja turvallisempaa toimintakulttuuria työpaikoille. Yksi osoitus tästä on työhyvinvoinnin edistämistyön yleistyminen. TYHY-toiminnan tavoitteena on tukea työkykyä, terveyttä, osaamista, hyvinvointia sekä välillisesti parantaa myös työn tuottavuutta ja laatua. 

Ovatko TYHY-toimenpiteet työelämän rakenteellisia puutteita paikkaavia korjausliikkeitä, jotka tosiasiassa ylläpitävät epäterveellisiä toimintatapoja? Viime vuosien kehitys kertoo päinvastaisesta. Painopiste on siirtynyt ennaltaehkäisevään terveyden edistämistyöhön. Sen lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan työ ei ole terveyden kuluttamisen, vaan sen tuottamisen paikka. Rahassa mitattavan omaisuuden ohella työ voi kartuttaa myös henkistä ja sosiaalista pääomaa ja olla sellaisenaan elimellinen hyvän elämän osa-alue.

TYHY-toiminnan tavoitteena ei ole korjata työn kuormittavia tekijöitä pois päiväjärjestyksestä. Työntekijään, työyhteisöön ja organisaatioon kohdistuvilla toimilla se pyrkii rakentamaan ja ylläpitämään sellaista toimintakulttuuria, jossa työskentelminen ei olisi uhka kenenkään hyvinvoinnille.

Kirjallisuutta:

Rauramo, Päivi (2008) Työhyvinvoinnin portaat. Viisi vaikuttavaa askelta. Edita, Helsinki.