Taide jää mieleen -hanke on kevään aikana muuttunut suunnitelmasta käytännön museotyöksi. Kevään neljän tapaamisen aikana olemme kokeilleet erilaisia tapoja olla nykytaiteen äärellä. Speed of Darkness -näyttelyn tilateokset ovat johdatelleet tutkimaan valon ja ajan vaikutusta omaan elinympäristöön. Työpajatilassa kokemukset ovat muuttuneet yhteiseksi valoteokseksi. 

Ohjaajan on helppo tarkistaa ja tarvittaessa uudelleen ohjata toimintaa, sillä hankkeeseen osallistuva työyhteisö antaa hyviä eväitä menetelmien arviointiin. Pienieleinenkin palaute rohkaisee jatkamaan yhteistyötä, sillä se on merkki siitä, että ryhmä kokee hankkeen omakseen ja haluaa omalta osaltaan edesauttaa sen onnistumista. Työyhteisölle ei ole yhdentekevää, millä tavoin sen hyvinvointiin puututaan.

Hyvinvointivaikutusten saavutettavuuden kannalta osallistujien vaikuttamisen halu on tärkeää. Mikäli ryhmä ei kokisi olevansa osallinen hankkeen tavoitteiden ja menetelmien määrittelyssä, olisi tuloksia mahdoton saavuttaa. Hyvinvointia ei voi määritellä, saati tuottaa, yhteisön ulkopuolelta käsin. Työyhteisö on hyvinvointinsa asiantuntija, joten on tärkeää kuunnella, miten se kokee yhteistyön vaikuttavan vointiinsa.

Osallistujien kommenttien mukaan museokäynnit ovat irtiottoja työasioista. Tapaamisella on aikaa ja tilaa tasata hengitystä ja keskittyä työyhteisönä olemiseen, mihin työpaikalla on niukasti resursseja. On silminnähtävää, että ryhmän saapuessa taidemuseoon aamupäivän työt ovat läsnä mielissä ja kehoissa. Kiire ja kärsimättömyys alkavat kuitenkin karista, kun huomio kiinnittyy taiteen äärellä olemiseen ja kokemusten sulattelemiseen. Ajan juoksu unohtuu eikä iltapäivän kulumista ehdi huomaamaan. Kiireen tuntu katoaa, kun olemista ei ohjaa se, mihin seuraavat kaksi tuntia riittävät. 

Työstä irtautuminen ei aina ole kepeää ja vaivatonta. Rutiineista irtautuminen edellyttää tutuista ajattelutavoista luopumista ja uudelleen orientoitumista. Ennakko-olettamukset eivät välttämättä päde nykytaiteen epätasaisella maaperällä liikuttaessa. Välillä arkiymmärryksen rajoja koetellaan. Nykytaide houkuttelee koluamaan sellaisetkin nurkat, jotka jäävät tavanomaisesti pimentoon. Nurkkien nuohoaminen voi tuntua tarpeettomalta maailmassa, jossa tulostavoitteet ohjaavat melkeinpä kaikkea tekemistä. Kannattaako tuhlata aikaansa sellaisiin kysymyksiin, joihin ei löydy yksiselitteistä vastausta? Tai joihin voi vastata vain uusilla kysymyksillä? Kehä tuntuu joskus loputtomalta. Turhautumista saattaa kuitenkin helpottaa tieto siitä, että vastaukset löytyvät usein vasta näyttelytilan ulkopuolelta.

Tutuista kaavoista ja olettamuksista irti päästäminen ravistelee myös työyhteisön roolijakoa. Hierarkiat eivät päde samalla tapaa kuin työpaikan kahvihuoneessa. Museoympäristössä ei ole ennakkotietoa siitä, kuinka työtoveri reagoi ja toimii. Vaikka tapaamiselle tullaan työyhteisönä, toimitaan siellä ensisijaisesti tasavertaisina taiteen kokijoina ja museokävijöinä.

Työroolien kariseminen kannustaa kollegan tasa-arvoiseen kohtaamiseen. Uudessa toimintaympäristössä herkistyy huomaamaan tutussa ihmisessä sellaisia puolia, joista ei ole aikaisemmin ollut tietoinen. Toisaalta yhdessä olemiseen liittyy myös jännitteitä. Kun nykytaiteen museoon tullaan työyhteisönä, on tilanne monelle kaikin tavoin uusi. Silloin joutuu pohtimaan niin omaa kuin ryhmänkin suhdetta nykytaiteeseen. Omat reaktiot heijastuvat ryhmään ja päinvastoin.

Kevään mittaan museoympäristö on tullut ryhmälle melko tutuksi. Tästä huolimatta tapaamiselle tuleminen merkitsee ryhmälle joka kerta uudelle altistumista. Läsnäolo vaatii rohkeutta ja heittäytymisen halua. Onnistuneet kokemukset lisäävät luottamusta niin museoympäristöön kuin työyhteisöönkin. Yhdessä otetut askeleet vaativat ponnisteluja, mutta vahvistavat samalla kokemusta siitä, että suunta on yhteinen.

Kun  suomalaisen hyvinvointivaltion 1960-luvulla perustaa luotiin, ohjasi rakentamista resurssiperusteinen hyvinvoinnin määritelmä. Sitä mukaillen on pystytetty ne rakenteet, joihin yhteiskuntamme verrattain tyytyväisenä edelleen nojaa. Viime vuosikymmeninä tapahtunut yhteiskunnallinen murros on pakottanut pohtimaan hyvinvoinnin perusteita uudelleen. Ihminen tarvitsee tänään toisenlaisia eväitä elämästä selviämiseen kuin 50 vuotta sitten. Eritoten henkinen kuormittavuus on lisääntynyt teollisesta tietoyhteiskuntaan siirryttäessä.

Viime vuodet ovat osoittaneet, ettei materiaalinen yltäkylläisyys ole hyvinvoinnin tae. Taloudellista kasvua ja hyvinvointia kuvaavien käyrien samansuuntainen kehitys ei jatku loputtomiin. Taloudellisen kasvun voi väittää jopa vauhdittaneen epäonnista kehitystä: sosiaalisen erisarvoisuuden kärjistyminen ja kilpailun kiristyminen näkyvät henkisen huonovointisuuden lisääntymisenä. Tämä näkyy esimerkiksi työelämässä: sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyseläkkeiden yleisin syy oli 2000-luvulla mielenterveysongelmat.

Mielenterveysongelmat ovat kytköksissä elämän perusprosesseihin: kriisit kehkeytyvät arkisten ilmiöiden, kuten syntymän, kuoleman, kasvun, ihmissuhteiden ja työelämän ympärille. Tästä huolimatta lääketieteteessä on ollut tapana pitää mielen sairaus ja terveys selvästi toisistaan erillään. Diagnostiikan kehittyminen on vienyt sairauksien hoitoa eteenpäin, mutta samalla kaventanut terveyden merkityksen sairauden poissaoloksi.

Mustavalkoinen terveyskäsitys on elämälle vieras: sairaudesta huolimatta ihminen voi tuntea olonsa terveeksi ja päinvastoin. Yksilön kokemuksen ohittaminen johtaa umpikujaan eritoten silloin, kun tavoitellaan henkistä hyvinvointia. Myös potilaan asiantuntijuutta on kunnioitettava, kun kysymys koskee hänen mieltään ja kehoaan. 

Terveyden edistämistyössä on viime vuosina luovuttu sairauskeskeisestä määritelmästä ja omaksuttu näkökulma, jonka mukaan terveys on dynaaminen tila, jota yksilö tuottaa reagoidessaan ympärillä olevaan. Terveys on elämänhallintaa ja toimintakykyä, jota syntyy, mikäli ihminen kokee voimavarojensa olevan tasapainossa arjen haasteiden kanssa. Näkökulmanmuutos on avannut terveyden ja henkisen hyvinvoinnin kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Se on rohkaissut etsimään uudenlaisia tuen muotoja esimerkiksi kulttuurin parista.

Museot ja muut muistiorganisaatiot tallentavat kulttuurista tietoa niin aineellisessa kuin aineettomassakin muodossa. Niiden kokoelmat eivät ole staattisia varastoja, vaan ihmisen muistiin verrattavia muutoksenalaisia prosesseja. Museot tekevät yhteisön tasolla sitä, mitä muisti tekee yksilön tasolla: tietoa kokoamalla, organisoimalla ja jakamalla ne osallistuvat yhteisöllisen itseymmärryksen tuottamiseen.

Voisivatko museot määrätietoisemmin tuoda sukupolvien lävitse suodattunutta kokemustietoa osaksi terveyden ja henkisen hyvinvoinnin edistämistyötä? Instituutioina ne eivät edusta terveyden tai sairauden asiantuntemusta. Hyvinvointityön näkökulmasta sitä voi pitää myös etuna. Museoympäristössä yksilö otetaan vastaan museokävijänä eikä riskiryhmään kuuluvana, potilaana tai mielenterveyskuntoutujana. 

Hyvinvoinnin edistämistyössä, niin kuin missään muussakaan yleisötyössä, museo ei voi profiloitua ainoastaan kertovaksi osapuoleksi. Sen on kyettävä kuuntelemaan ja ennen kaikkea oppimaan kuulemastaan. Museo elää vuorovaikutuksessa yhteisönsä kanssa ja pyrkii työllään tukemaan sen kestävää kehitystä. Näin ollen myös hyvin- ja pahoinvointi ovat sen toimialaa. Kuinka kulttuuriperintölaitos voisi omalla työllään edistää yhteisönsä hyvinvointia? Voisiko se esimerkiksi toimia solmukohtana, jossa hyvää elämää koskeva luonnontieteellinen ja humanistinen tieto kohtaisivat ja jossa ammattilainen voisi oppia maallikolta?

 

Kirjallisuutta:

Hämäläinen, Timo (2009) Yhteiskunnallinen murros ja henkinen hyvinvointi. Sitran selvityksiä 8, Helsinki.