perjantai 7. syyskuuta 2012

Syksyn ensimmäisellä Taide jää mieleen -tapaamisella tutustuimme Kaisu Koiviston Äänekäs hiljaisuus -näyttelyyn. Iltapäivä oli erityinen, sillä vietimme sen taiteilijan kanssa.

Kaisun teoksia on esillä Ars Novan molemmissa kerroksissa. Keskityimme ensimmäisessä kerroksessa olevaan teoskokonaisuuteen, jota varten taiteilija on kerännyt valokuva- ja videomateriaalia entisen Neuvostoliiton alueella Baltiassa sijaitsevissa, nyt jo autioituneissa ydinohjustukikohdissa. Teokset kertovat, miltä näyttävät tänään ne paikat, joista 
pelko vielä muutama vuosikymmen sitten säteili tuhansien kilometrien päähän.

Lähihistoria kiinnostaa taiteilijaa. Näyttelyn teokset muistuttavat, että ihmisen jättämät jäljet ovat vain väliaikaisia. Keskimatkan ydinohjusten sijoittaminen Euroopan alueelle kiellettiin 1980-luvun lopulla. Sopimuksen myötä laukaisukalusto kävi tarpeettomaksi ja kasarmialueet autioituvat. Nyt ne ovat palaamassa
 luonnontilaan. Tuhon työkalujen raunioilla vihertää, mikä antaa tarinalle tietynlaista toiveikkuutta.

Kuvasarjan Nuke'em laukaisualustat ovat ruostuneet käyttökelvottomiksi. Niiden pyöreä muoto toistuu säännöllisenä ruohikossa, mutta aluskasvillisuuden tihentyessä nekin tulevat katoamaan. Valokuvien kertomaa vahvistaa Kaisun laukaisualustasta tekemä frottaasi; mustaliidulla piirretty jäljennös on tallentanut raunion pinnan muodot ja vaikuttavan koon lakanakankaalle. Lapsena kolikon kuvioita hangattiin samalla menetelmällä ruutupaperille. 

Työpajatilassa Kaisu tutustutti ryhmän mustaliituun ja kuitukankaaseen, materiaaleihin, joita hän itsekin käyttää työssään. Frottaasi-tekniikka oli helppo omaksua, ja jo pian arkeille piirtyi jälkiä museon sisä- ja ulkotiloista, lattialaatoista, lehtiruodoista ja sadevesikaivojen kansista. Jäljentämisen hetki on jännittävä, sillä kankaalle ei toistu se, mitä silmä näkee, vaan se mitä iho tuntee. Tuntoaisti muuttuu kuvaksi.


Taiteilijan työ on katsomista ja tutkimista sekä ilmiöiden esille nostamista. Teokset eivät ainoastaan näytä asioita, vaan antavat myös tilaisuuden suunnata omaa katsetta uudelleen.


Äänekäs hiljaisuus on esillä Aboa Vetus & Ars Novassa 23.9.2012 saakka.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kokonainen kesä on kulunut sitten viime päivityksen. Toukokuussa tehtyjen lupausten vastaisesti muutaman kuukauden kesätauko on näkynyt myös blogissa. Puolustaudun muistuttamalla siitä, että tauko on ääneti olemisen merkki. Sen voi käyttää esimerkiksi tunnustelemalla, mitä hetkeä aikaisemmin tapahtui ja mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua.

Ohjaajan näkökulmasta kesätaukoa edelsi onnistunut kevät. Neljän Taide jää mieleen -iltapäivän aikana nykytaiteen museo liukui lähemmäs työyhteisön arkea. Samalla ymmärrys hankkeen luonteesta ja sovellettavista menetelmistä laajeni. Luottamus yhteistyöhön kasvoi puolin ja toisin.

Kevään tapaamiset toivat niin ohjaajan kuin ryhmänkin uuden äärelle. Tapaamisilla työelämä ja museoympäristö nivoutuvat toisiinsa tavalla, jolle ei löydy ennakkotapausta suomalaiselta museokentältä. Toisaalta hyvinvointi on asia, joka on museoiden yleisötyössä tavalla tai toisella aina läsnä. Kun hyvinvointi asetetaan toiminnan ensisijaiseksi tavoitteeksi, joudutaan museoissa arvioimaan toiminnan vaikutusta asiakkaan vointiin aivan uudella tavalla.

Museon ja työelämän kohtaamista ei tarvitse rakentaa tyhjän päälle. Tutkimuksen mukaan säännölliset museokäynnit ja kokemus hyvästä terveydestä käsi kädessä. Vaikka seurantatutkimus ei kerrokaan, onko hyvä vointi seurausta museoharrastuksesta vai toisin päin, on museoissa kiistatta potentiaalia hyvinvointityön näkökulmasta. Museot tallentavat ja välittävät kulttuuriperintöä ja taidevarantoa ja tarjoavat tarttumapintoja niin yksilöllisten kuin yhteisöllistenkin identiteettiprojektien läpikäymiselle. Viime vuosina museoissa on pohdittu enemmän ja enemmän sitä, kuinka museoiden yhteisöllistä ulottuvuutta voitaisiin vahvistaa. Myös Taide jää mieleen -yhteistyö asettuu luontevasti tälle museon ja kävijän tasavertaiseen kohtaamiseen tähtäävälle jatkumolle.